Pohdintoja näyttelyistä

Kirjoittanut Emilia Heikkilä 01.10.2010

Kirjan Keskuksen suunnittelutyö on täydessä vauhdissa, kuten edellisestä blogitekstistä käy ilmi. Kaiken kiireen keskellä on hyvä ehtiä myös ajatella isompia kuvioita, vaikkapa museon roolia yhteiskunnassa. Näistä isommista kuvioista pääsin kuulemaan ja keskustelemaan museoliiton koulutuksessa tällä viikolla. Näyttelyaiheinen koulutus järjestettiin Espoossa WeeGee-talossa.

Koulutuksen aikana mieleeni nousi monenlaisia kysymyksiä ja ajatuksia, esimerkiksi taidenäyttelyn ja kulttuurihistoriallisen näyttelyn eroista. Taidenäyttelyn ja kulttuurihistoriallisen näyttelyn suunnittelu ja valmistus on erilaista. Taidenäyttelyssä lähtökohtana ovat itse esineet eli taideteokset, kun taas kulttuurihistoriallinen näyttely yleensä rakentuu jonkin ilmiön, tapahtuman tms. ympärille, jota esineet vain tukevat. Toki esinelähtöisiä kulttuurihistoriallisia näyttelyitäkin toteutetaan sekä esimerkiksi johonkin tapahtumaan pohjautuvia taidenäyttelyitä.

Aloin myös pohtia, kyseenalaistetaanko taidenäyttelyitä niin paljon kuin kulttuurihistoriallisia näyttelyitä. Taide on mielestäni hyvinkin henkilökohtaista. On katsojasta kiinni, pitääkö hän jostakin teoksesta vai ei, ja miten hän sen kokee. Ja taidenäyttelyn voidaan helpommin ymmärtää olevan jonkun rakentama, että joku on valinnut nämä tietyt teokset tähän näyttelyyn. Kulttuurihistoriallisen näyttelyn ajatellaan taas olevan objektiivinen, että näyttelyssä kerrotaan totuus, miten asian laita ”oikeasti” on. Tämän vuoksi kulttuurihistoriallisiin näyttelyihin suhtaudutaan kriittisemmin. Kyllä taidettakin kritisoidaan. Edelleen monet ajattelevat, että taiteen pitäisi olla kaunista ja positiivista ja miellyttävää. Ruma, provosoiva tai kantaa ottava taide ei ole kaikkien mieleen.

Taide- ja kulttuurihistoriallisen näyttelyn eroavaisuus näkyy myös kerrontatavassa. Jokaisella taideteoksella on oma tarinansa, kun taas kulttuurihistoriallisen näyttelyn tekstit, kuvat ja esineet kertovat samaa tarinaa, vaikkakin ehkä eri kanteilta. Miten olisi kulttuurihistoriallinen näyttely, johon sisältyisi monia, toisistaan eroavia pienempiä tarinoita? Tai taidenäyttely, jossa kaikki eri taiteilijoidenkin teokset puhuisivat samasta asiasta samalla tavalla? Näin ainakin saataisiin yllätyksellisyyttä ja moninaisuutta näyttelytoimintaan.